Suomen turvallisuuspoliisi ja vapaamuurarit

 
16.4.2012
Lyhennelmä Minerva-tutkielmasta 2010. Julkaistu Koilliskulmassa 1/2012
 
 
Itsenäisen Suomen ensimmäinen turvallisuuspoliisi, Etsivä Keskuspoliisi (EK), aloitti toimintansa elokuussa 1919. Valtionpoliisin tehtävänä oli pitää silmällä ja mahdollisuuksien mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka tähtäsivät valtakunnan itsenäisyyttä, yleistä turvallisuutta ja laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.
 
EK:n valvova silmä oli jo alusta alkaen suunnattu poliittiseen äärivasemmistoon, eikä erilaisten oikeistolaisten liikkeiden jäseniä katsottu aiheelliseksi kortittaa ennen kuin vasta vuoden 1932 Mäntsälän kapinan jälkeen. Myös vapaamuurarit saivat olla pitkään seurannan ulkopuolella.
 

Susitaipaleen hukkareissu

Tilanne muuttui helmikuussa 1932, kun everstiluutnantti Paavo Susitaival teki oikeuskanslerille ilmiannon vapaamuurareiksi epäilemistään maaherra Bruno Jalanderista ja sisäministeri Ernst von Bornista. Susitaival syytti miehiä yrityksestä johtaa ns. Tattarisuon jutun tutkimuksia harhaan. Ilmianto sai hereille myös Etsivän Keskuspoliisin (EK), jossa perustettiin kokonaan uusi asiamappi: ”Tattarisuo, Susitaival ja vapaamuurarit”.
Julkisuudessa EK:n päällikkö Esko Riekki kuitenkin vakuutti, ettei turvallisuuspoliisilla ollut aihetta puuttua vapaamuurareiden toimintaan. Vapaamuurariliikettä pidettiin EK:ssa luonteeltaan yhteiskuntaa säilyttävänä, eikä vapaamuurarien keskuudessa ollut havaittu olleen ”yhteiskuntavastaisia henkilöitä”. Vapaamuurarit olivat EK:n seurannassa välillisesti kuitenkin Tattarisuon jutun jälkeenkin, sillä järjestöä ja sen jäseniä vastaan esiintyi 1930-luvulla jatkuvasti voimakasta äärioikeistolaista kiihotusta. Siniristi-lehden ohella yksi leppymättömimmistä antivapaamuurareista oli Susitaival, joka vaikutti vuonna 1932 perustetussa Isänmaallisessa kansanliikkeessä (IKL).
 
Äärioikeiston mielestä vapaamuurareilla oli oma paikkansa juutalaisuuden kyljessä, ja esimerkiksi Susitaival puhui suoraan ”rappari-jutkuista”. Susitaival myös uskoi, että järjestön jäsenet olivat olleet niin sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhan kuin Tattarisuon jutunkin takana. Everstiluutnantin ihmetykseksi vapaamuurarit eivät olleet kuitenkaan tappaneet häntä.
”Suuruudenhulluutta”, kirjoitti Riekki saamansa raportin marginaaliin. ”Sairas Susi on, sen sanon, vaikka taas tietysti uskovat minut vapaamuurariksi. Eivätkö lie kuulijatkin tärähtäneitä”. Myös EK:n päällikköä epäiltiin vapaamuurariksi, ja Riekin vastustajat yrittivät turhaan kerätä asiasta todisteita.
 Susitaivalta koskevan raportin sai nähdäkseen myös sisäministeri Urho Kekkonen, joka juuri tuolloin oli käynnistämässä suunnitelmaansa IKL:n lakkauttamiseksi. Paperista löytyy myös EK:n etsivän reunahuomautus: ”S:n ei olisi sallittava puhua mielettömyyksiään, koska kuulijain joukossa voi olla joitakin vielä kiihkoutuvampia, jotka saattaisivat kuvittelujensa perusteella ryhtyä hulluihin tekosiinkin.”
 

Seurantaa vastustajien vuoksi

 
EK:ssa alettiin nyt jo hieman huolestua vapaamuurarien puolesta. Tämä näkyy myös siinä, että EK:n mappeihin päätyi yhä enemmän äärioikeistolaisten lehtien artikkeleita. Niissä arkistointiperusteena oli ”antirapparius” ja ”antivapaamuurarius”.
Turvallisuuspoliisin vapaamuurareita kohtaan omaksuma linja säilyi muuttumattomana myös vuoden 1938 alussa, jolloin EK:sta muodostettiin Valtiollinen poliisi (Valpo). Turvallisuuspoliisin kaikkinäkevä silmä oli edelleenkin kohdistettuna antivapaamuurareihin, jolloin vapaamuurarit joutuivat tavallaan vastustajiensa siivellä mukaan EK:n ja Valpon kansioihin.
 

Jonkinlainen muutos suhtautumisessa tapahtui Valpossa vasta vuonna 1944, kun kommunistit miehittivät turvallisuuspoliisin. Valpon tekemissä kotietsinnöissä alettiin nyt takavarikoida kaikki esille tullut vapaamuurareita käsittelevä materiaali. Punaisessa Valpossa vallitsi kuitenkin koko sen toiminta-ajan epätietoisuus siitä, oliko vapaamuurareita syytä valvoa. Minkäänlaista yhtenäistä linjaa asiassa ei syntynyt.

 

Suojelupoliisin linjanmuutos

 
Valpon seuraajana vuonna 1949 aloittanut suojelupoliisi (Suopo, myöhemmin Supo) aloitti vapaamuurareita koskevan materiaalin keräämisen vasta 1960-luvun alussa. Supossa talletettiin silloin ensimmäiset nimilistat lahtelaisista ja helsinkiläisistä vapaamuurareista, mutta seurannan sisällön kannalta uusi virasto poikkesi olennaisesti edeltäjistään. Kerätty aineisto käsitteli nimenomaan vapaamuurarijärjestöä ja sen jäseniä.
 
Linjanmuutoksen syynä saattoi olla pelkästään johdonmukaisuus: kun vapaamuurareista oli pidetty mappia ennenkin, jatkettiin vain aiempaa käytäntöä. Toisaalta vapaamuurareilla ei sotien jälkeen ollut enää sellaisia vastustajia, joita suojelupoliisi olisi voinut seurata. Jäljelle jäivät vain itse vapaamuurarit, joille oli jo olemassa oma mappi.
 
Jatkumon ohella kyse voi olla kuitenkin myös yleisemmästä, kansainvälistä alkuperää olevien järjestöjen seurannasta. Se olisi kuitenkin merkinnyt sitä, että myös vapaamuurariloosien ”profaanit verrokit”, rotary- ja lions-klubit, olisivat suurella todennäköisyydellä olleet seurannan kohteina. Niistä Supo ei kuitenkaan ole kerännyt aineistoa.
 
 
Syy seurannan aloittamiseen saattaakin löytyä ajan poliittisista asetelmista. Porvaripuolueissa pyrittiin 1950-luvun lopulla varmistamaan, että presidentti Urho Kekkosen ensimmäinen toimikausi jäisi myös hänen viimeisekseen. Syntyi ajatus antikekkoslaisten porvariryhmien yhteisestä kattojärjestöstä, Vapaan kansanvallan liitosta, jonka jäseniksi olivat tervetulleita kaikki sisäpoliittista rikkinäisyyttä ja julkisen elämän rappeutumisilmiöitä vastustavat kansanvaltaiset järjestöt. Suunnitelma kuitenkin romahti, kun hanke ennenaikaisesti paljastui.
 
”Taitaa tämän paljastuksen jälkeen taas mennä äitiinsä”, kommentoi Kekkonen päiväkirjaansa. Hankkeen puuhamiehinä olivat Kekkosen vanhat tutut Teuvo Aura ja Jussi Lappi-Seppälä, jotka molemmat olivat vapaamuurareita. Hankkeen takana oltiinkin näkevinään ”vapaamuurarien vehkeilyä”.
 
Voisivatko tämä Kekkosen kaatamishanke ja sen oletetut yhteydet vapaamuurareihin olla syynä sille, että suojelupoliisi alkoi kiinnostua vapaamuurareista? Ajatus saa tukea professori Kimmo Rentolalta, jonka mukaan Supon valvontatyössä tapahtui vuoden 1958 ns. yöpakkasten jälkeen pieni liikahdus. Valvonnan kohteena olivat edelleen kommunistit, mutta heidän lisäkseen Supo ryhtyi nyt seuraamaan myös sellaisia äärioikeistolaisia hankkeita, jotka olisi voitu tulkita Pariisin rauhansopimuksen vastaisiksi. Samaan aikaan muuttui myös suojelupoliisin asema: Suposta tuli presidentin poliisi.
 

Merkinnät paljastavat mielenkiinnon

 
Supon mielenkiinto kohdistui aluksi vapaamuurarijärjestön rakenteen ja aatteellisen luonteen selvittämiseen, mutta myöhemmin mukaan tulivat järjestön taloudelliset ja yhteiskunnalliset kytkennät. Vastauksia järjestöä koskeviin kysymyksiin etsittiin mm. Koilliskulma-lehdestä. Tästä on Supon arkistossa todisteena perusteellinen selvitys vuoden 1979 keväällä ilmestyneen lehden numerosta. Artikkelien referoinnin lisäksi muistiin merkittiin myös kansien aiheet ja jopa lehden silloiset ilmoitushinnat.
 
Vapaamuurarillisen valon määrä lisääntyi Ratakadulla vielä samana vuonna, kun Supo sai käsiinsä uudet valokopiot suurloosin jäsenmatrikkelista. Lisävalaistusta Supossa saatiin, kun suurmestari Jaakko Meriluoto antoi Ilta-Sanomille kirjallisen haastattelun. Lehtileikkeeseen tehtyjen merkintöjen perusteella turvallisuuspoliisia kiinnosti se, miksi vapaamuurarirituaali oli salainen, miksi järjestössä oli vain miehiä, ja miksi vapaamuurareita oli ollut mukana useissa paljastuneissa talousrikoksissa.
 
Aivan huumorintajuttomia eivät Supon etsivät kuitenkaan olleet. Turvallisuuspoliisissa saksittiin talteen esimerkiksi Bisquitin pakina, jossa kirjoittaja kertoo käynnistään Turussa yhdessä lankomiehensä kanssa. Supossa on kirjoituksesta merkitty yksi ainoa lause: ”Enosta olisi tullut hyvä vapaamuurari, mutta kun se oli sammunut jo aikaisemmin”. Supon salaisiin kansioihin pääsi myös Origon pakina, jossa kerrottiin perusteilla olleesta uudentyyppisestä naistenlehdestä. Pakinassa kiinnosti erityisesti lehden ”Vapaamuurarinurkka”, jossa ”vapaamuurariveli Jouko Nordell kertoo, kuinka vapaamuurariksi voi valmistua kirjeitse. Sarjan muut osat: vapaamuurarit ja vapaa rakkaus; keskituntiansio jos muuraustulos on esim. 4 000 tai 6 000 tiiltä päivässä; onko parempituloisella mahdollisuutta päästä vapaamuurareihin; vasemman kengän merkitys vapaamuurareiden etiikassa; vapaamuurarilooshin ja ravintolalooshin erot ja yhtäläisyydet.”
 

P2 tuo vipinää

 
Aineiston kokoaminen Supossa laajeni ja syveni kesällä 1981, kun vapaamuurareista tehtiin Italian P2-loosin skandaalin jälkimainingeissa eduskuntakysely. Hallitukselta tiukattiin, oliko mahdollista, että tuomarin tai muun virkamiehen jäsenyys vapaamuurarijärjestössä voisi vaikuttaa tämän virkatoimiin. Vastausapua asiassa pyydettiin Supolta, jossa vapaamuurariuteen alettiin nyt paneutua ennennäkemättömällä tarmolla.
 
Selvitystyön tuloksena Supossa syntyi lausunto, jossa vapaamuurarijärjestöstä annetaan varsin myönteinen kuva. Supon mukaan vapaamuurariuden tarkoituksena on filosofis-siveelliseltä pohjalta tapahtuva itsensä kehittäminen, jolloin järjestön jäseniin koetetaan kasvattaa mm. veljeyden henkeä, syviä siveellisiä ja filosofisia totuuksia sekä suvaitsevaisuutta ihmisiä kohtaan. Jäseniä velvoittavien valojen tarkoituksena puolestaan oli Supon käsityksen mukaan varjella riittejä ja muita salaisuuksia arkipäiväistymiseltä. Jäsenten vannomia valoja tai veljesapua ei turvallisuuspoliisissa pidetty minkäänlaisena ongelmana.
 

"Luottamus hyvä, kontrolli parempi"

Toinen suurempi selvitys tehtiin Supossa vuonna 1983, kun Supon apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen kyseli, olivatko eräät nimeltä mainitut poliisitarkastajat sekä eräs poliisimestari ja ylikomisario vapaamuurarijärjestön jäseniä. Tämän kyselyn tuloksena Supossa laadittiin paikkakunnittain lista lähes 40 poliisihallinnon palveluksessa olleesta vapaamuurarista, joista ainakin kolme oli tosin tuolloin jo eläkkeellä. Varmemmaksi vakuudeksi listalle otettiin – tosin sulkumerkkien sisällä – mukaan myös kolme tuomaria, yksi oikeusneuvos ja maaherra.

Viimeiset paperit Supon vapaamuurarimapissa ovat vuodelta 1984. Kansioon päätyi silloin kopio W. J. McK. McCormickin kirjasta ”Vapaamuurarien salat” sekä selvitys siitä, millaisia asioita vapaamuurarijärjestöön pyrkivältä kirjallisesti kysytään. Sen jälkeen suojelupoliisi ei ole seurannut vapaamuurareita Suomessa.

Lähdeaineiston perusteella vapaamuurareita ei ole missään vaiheessa koettu suomalaisen yhteiskunnan vihollisiksi, vaan pikemminkin vallinneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjiksi ja puolustajiksi, joihin on välistä kohdistunut jopa suoranaista väkivallan uhkaa. Supon päällikkönä toimineen eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen mukaan vapaamuurarit eivät myöskään koskaan kuuluneet Supon ”päärepertuaariin”, sillä ”ongelmat ja niiden ratkaisut olivat ihan muualla”. Supossa myös aina tiedettiin, ketkä talon omasta henkilökunnasta olivat järjestössä mukana – Tiitisen sanoin Supon ”silminä ja korvina”. Tiitinen lainaakin Leninin suuhun laitettua lausahdusta: ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi.”
 
Pekka Niiranen